Tämä blogini liittyy opintoihini Jyväskylän Ammattikorkeakoulussa, ja tarkemmin ottaen erään Ammatillisen Opettajakorkeakoulun kurssin suorittamiseen. Olenhan tästä aiemminkin tainnut mainita, mutta tässä vielä kertauksena tämän blogini funktio. Tämä on siis osa henkilökohtaista oppimisympäristöäni (PLE) internetin ihmeellisessä maailmassa.
Suoritan tätä kurssia etänä ja internetin avulla, kun muut suorittavat tämän kontaktiopintoina. Tehtävät ovat periaatteessa samat, mutta tekotapa hieman erilainen. Eipä siitä sen enempää, mutta tässä jaan opettajani (Raija Lietonen) luvalla hänen kuvaamaansa materiaalia kontaktitunneilta. Ilahduttakoon tämä video meitä kaikkia.
Tuesday, December 20, 2011
Wednesday, December 14, 2011
Pohdintoja oppimiseen ja opettamiseen liittyen
Mietteitä oppimisesta
Johdanto
Erilaisista oppimismetodeista perehdyin behavioristiseen ja konstruktiiviseen metodiin sekä kokemukselliseen oppimiseen. Tämän esseen puitteissa käyn läpi niiden peruspiirteitä ja peilaan niitä oman työni kautta, käyttäen vertauksia minulle muuten tärkeistä aihepiireistä. Uskon, että jokainen voi opettajan työssään hyötyä ja myös itse oppia erilaisista oppimiskäsityksistä ja -metodeista. Kirjoittaessani pohdintoja vältän käyttämästä suoria lainauksia -enemmänkin pyrin sulattamaan useasta lähteestä lukemani informaation sellaiseen muotoon, jollaisena sen ymmärsin, ja analysoimaan sitä. Luettelon tärkeimmistä lähteistä toki liitän loppuun, kuten hyviin tapoihin kuuluu.
1. Behavioristinen oppiminen
Behaviorismi nousi oppimisen tutkimisen pääsuuntaukseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tätä suuntausta on sinänsä sovellettu varsin laajasti edellisen vuosisadan aikana, ja sen vaikutus on edelleen varsin voimakas. Tämän käsityksen mukaan ihminen toimii mieliaiheeseeni musiikkiteknologiaan rinnastettuna kuin bipolaarinen transistori, jossa kannalle tulee ärsyke, joka taas emitteristä riippuen tulee kollektorin kautta ulos enemmän tai vähemmän vahvistettuna. (Transistorivertauksen käyttämiseen houkutti termi opetusteknologinen lähestymistapa, jolla tämä metodi myös tunnetaan.) Samalla tavalla behavioristinen käsitys perustuu ärsykkeen, reaktion ja vahvistuksen kolmijalkaan. Tämän suuntauksen vaikutus mm. musiikin opetuksessa on edelleen varsin voimakas. Useimmissa oppilaitoksissa on edelleen käytössä tutkintojärjestelmä, johon perustuva opintosuunnitelma on varsin tarkkaan ja systemaattisesti suunniteltu tiettyjen normien ja tavoitteiden mukaisesti.
Teoreettisena tavoitteena behaviorismissa on pystyä ennustamaan ja kontrolloimaan käyttäytymistä ilman, että oppijoiden ajatuksia, tietoisuutta, tunteita tai muitakaan sisäisiä ilmiöitä otettaisiin huomioon. Tässä mallissa opetus ja oppiminen etenee tarkasti määriteltyjen tavoitteiden mukaisesti. Malli korostaa myös opettajan ja oppimateriaalin merkitystä, eli edetään varsin opettajajohtoisesti kohti tavoitteita, joihin oppilaalla ei ole juurikaan mahdollista vaikuttaa. Määritellyin väliajoin oppimista arvioidaan usein hyvinkin tarkasti suhteessa tavoitteisiin.
Menetelmä on siis varsin käytännöllinen ja helpoksikin luonnehdittu, mutta pahimmillaan oppija jää vain passiiviseksi vastaanottajaksi, ja opettajan sekä oppimateriaalin merkitys korostuu.
Tässä menetelmässä on kiistatta hyvätkin puolensa, jollaisiksi oman pedagogisen kokemukseni perusteella sanoisin juuri tuota mainittua tavoitteellisuutta. Kun edetään tietyn jopa jäykän ja kaavamaisen mallin mukaan, tavoitteet yleensä saavutetaan sellaisina kuin ne on tarkoitus saavuttaa. Tämä tietenkin edellyttää sitä, että tavoitteet ovat järkeviä ja mielekkäitä ylipäänsä, mutta tämä harvoin on kynnyskysymys, kun puhutaan musiikin opetuksesta nykyajan oppilaitoksissa. Ainakin kaikki näkemäni opetussuunnitelmat ovat olleet varsin päteviä sikäli, että oppijan on mahdollista saada kaikki se informaatio, ja saavuttaa se taitotaso, mikä vaaditaan alan taitajalta pitkällä tähtäimellä.
Esimerkiksi musiikkialalla on varsin selvää, että ilman tietoa ja ymmärrystä perusasteikoista ja -soinnuista ei voi ymmärtää laajempia harmonioita, tai osaamatta funktionaalisen harmonian ja sävellajin perustehoja on mahdoton käsittää sävellajin ulkopuolelta tulevia ilmiöitä. Sama tilanne on edessä, jos duuri- ja mollitonaliteetti on vielä hukassa, ja yrittää ymmärtää modaalisia ilmiöitä. Tai perustekniikan ollessa puutteellinen on aivan turhaa tai jopa haitallista yrittää omaksua erikoisempia soittotekniikoita tai -tyylejä. Puuhun on siis kiivettävä tyven kautta; sillä ei tosin ole väliä, miltä puolelta puuta aletaan nousta kohti latvaa.
Behavioristinen malli ei ole kuitenkaan yksinomaan positiivisesti toimiva menetelmä, vaan siinä on runsaasti myös negatiivisia puolia, joiden takia se ei missään tapauksessa sovi kaikille oppijoille. Opetuskokemukseni pohjalta uskon, että tästä mallista on kyllä jossain määrin hyötyä kaikille oppijoille ja erilaisissa opetustilanteissa, mutta ainoaksi menetelmäksi siitä ei ainakaan enää nykymaailmassa ole. Kun jätetään huomiotta ihmisen valtava sisäinen maailma huimine resursseineen, sivuutetaan monia asioita, jotka osaltaan voisivat edistää oppimista, tai parantaa lopputulosta siten, että jokainen oppija kyllä saisi tarvittavan tiedon, mutta niin, että esim. erilaiset herkkyyskaudet tulisi huomioitua. Tämä omalta osaltaan parantaa oppimistulosta, kun tarkastellaan tuloksia pitkällä aikavälillä.
Joillekin oppijoille tämä malli on toki ainoa toimiva malli. Mm. keskellä teini-iän murroksia oleva oppija saattaa kaivata jotain selkeää linjaa, jonka mukaan edetä, ja tavoitteita, joihin peilata itseään ja joiden kautta verrata itseään ympäröivään todellisuuteen.
Itse käytän tätä menetelmää varsin paljon, mutten pelkästään tätä. Ainakin pyrin siihen, ettei tämä jäisi ainoaksi metodiksi. Kaikista musiikkia harrastavista ei tule ammattilaisia, mutta varsinkin yhteiskunnan ylläpitämien musiikkioppilaitosten puitteissa opettajan velvollisuus on antaa opetusta, joka tarjoaa jokaiselle oppijalle tasapuolisen mahdollisuuden kehittyä jopa niin pitkälle, että ammattilaisuus tai ainakin ammattimaisuus tiettyyn rajaan asti tulisi mahdolliseksi. Tämä taas tarkoittaa käytännön tasolla sitä, että oppijan on tavalla tai toisella omaksuttava tietyt asiat, jotka on havaittu välttämättömiksi ammattilaisuuden saavuttamiseksi tai jopa ihan vain soittamisen helpottamiseksi, jolloin soittamisesta tulee nautittavampi harrastus. Nämä asiat on sovittu usein oppilaitoskohtaisesti, mutta muiden opintosuunnitelmia aktiivisesti tutkien. Asioille on myös laadittu tietty järjestys, jossa ne on määrä opiskella, mikä tietenkin helpottaa opettajan työtä.
Työskennellessäni useammassakin eri oppilaitoksessa pyrin kuitenkin soveltamaan näitä asioita ja huomioimaan oppilaideni henkilökohtaiset tarpeet ja mieltymyksetkin tiettyyn rajaan asti. Samat asiat voidaan opettaa kuitenkin monella eri tavalla ja erilaisia keinoja apuna käyttäen. Myöskin näiden asioiden ei tarvitse tulla täysin orjallisesti samassa järjestyksessä oppimisen aikajanalla. Oppijan mieltymyksiä ja taipumuksia seuraamalla asiat on mahdollista käydä läpi sekä ohjaajan että ohjattavan kannalta mielekkäimmällä tavalla. Useinkaan jonkun opetussuunnitelman orjallinen noudattaminen ei johda toivottuun tulokseen, vaan opettajan on osattava ”vetää oikeista naruista”. Tässä kohtaa olen huomannut toki sellaisenkin riskin, että talo valmistuu eri puolilta varsin erilaiseen ja epätasapainoiseen tahtiin -jälleen vertausta käyttääkseni. Sekään ei välttämättä ole kohtalokasta, kun sen tiedostaa, ja pitää huolen siitä, että sekä seinät että katto valmistuvat aikanaan.
Behavioristinen metodi on siis mielestäni sangen käyttökelpoinen tiettyyn rajaan asti. Tässä kohtaa onkin helppo siirtyä seuraavaan oppimiskäsitykseen.
2. Kokemuksellinen oppiminen
Oppijan tuntemukset huomioiva metodi tunnetaan vastaavasti nimellä kokemuksellinen oppiminen. Tämä humanistinen näkemys painottaa jokaisen oppilaan omia ainutlaatuisia kokemuksia, joiden avulla oppiminen monipuolistuu, ja opittavat asiat laajenevat tätä kautta. Nämä taas voidaan jakaa esim. vertaisoppijoiden kanssa mahdollisen ohjaajan välityksellä.
Kokemuksellinen oppiminen on ollut jo pitkään käytössä aikuiskoulutuksessa, jossa on pyritty oppilaiden omaa taustaa ja kokemusmaailmaa hyväksikäyttäen rikastuttamaan oppimista.
Tämä on behavioristista menetelmää mutkikkaampi tapa, ja vaatii sekä ohjaajalta että oppijalta enemmän, mutta parhaimmillaan toki antaakin paljon. Jotta oppimista todella tapahtuisi, vaaditaan kokemusten lisäksi myös niiden prosessointia. Muuten oppiminen jää pelkäksi elämysmatkailuksi tai kiertäväksi sirkukseksi, joka tarjoaa kyllä viihdettä ja tunnelmaa, muttei jätä käteen tai reppuun kuitenkaan mitään todellista tai merkittävää oppimista.
Oman työni näkökulmasta katsottuna kokemusperäisen oppimisen yhteydessä paljon käytetty Kolbin syklinen malli on osoittautunut varsin toimivaksi. Tässä mallissa on kaksi ulottuvuutta: ymmärtäminen ja muuntelu. Käytännössä molemmat ovat välttämättömiä asian perusteellisen oppimisen ja syvällisen tiedostamisen kannalta.
Tähän väliin lienee paikallaan esimerkki soittotunnilta, joka olisi hyvin voinut tapahtua oikeassa elämässä (ja on sovelletuin osin tapahtunutkin, tai oikeastaan prosessi on tapahtunut useamman soittotunnin aikana). Soittajalle on tärkeää osata monien muiden asioiden ohella esim. kolmisoinnut. Useimmille oppijoille asioiden teoreettinen opiskelu on tylsää ja epämotivoivaa, etenkin, kun puhutaan musiikista tai muusta vastaavasta taitoon ja suoranaiseen tekemiseen pohjautuvasta asiasta, joten lähdetäänpä liikkeelle Kolbin syklin ymmärtämisen ulottuvuuden toisesta ääripäästä nimeltä käytännön kokemukset, eli opetellaan legendaarisen Free-orkesterin kappale nimeltä Wishing Well. Kappale voisi olla toki joku muukin, esim. Juice Leskisen Viidestoista yö, mutta yleissivistävyytensä vuoksi käytän usein mieluummin mainittua Wishing Welliä.
Kun kappale on hallussa, siirrymme seuraavaan vaiheeseen, jossa alamme miettiä, mitä tapahtuikaan kappaleen B-osassa. Miltä se kuulosti? Reflektoimme siis juuri oppimaamme, jonka jälkeen siirrymme käsitteellistämiseen, minkä seurauksena oppilas tietää soittaneensa duurikolmisointuja. Tässä yhteydessä kuuntelemme muutaman muun esimerkkikappaleen, joissa oppilas havaitsee vastaavalla tavalla murretusti soitettuja duurikolmisointuja, jonka jälkeen hän on valmis siirtymään soveltavaan eli Kolbin syklin viimeiseen vaiheeseen, joka sijaitsee muuntelun ulottuvuuden toisessa ääripäässä.
Tämän oppimismenetelmän ehdoton edellytys on se, että kaikki tapahtuu vuorovaikutuksessa yksilön ja ympäristön välillä. Ympäristöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä etenkin ohjaajaa (opettajaa) ja vertaisoppijoita. Kunkin oppijan omien kokemusten ainutlaatuisuudesta ja yksilöllisyydestä huolimatta käsityksiin ja oppimiseen vaikuttavat oman persoonan ja ympäristön välinen jatkuva vuorovaikutus, jota interaktioksikin kutsutaan.
3. Konstruktivismi
Tämän teorian mukaan oppiminen on uusien tietojen ja kokemusten aktiivista sovittamista vanhaan osaamiseen. Konstruktivistisen käsityksen mukaan oppiminen ei ole sitä, että ihminen löytää jotain olemassaolevaa, vaan konstruoi käsitteitä ulkomaailmasta saamansa aineiston perusteella. Konstruktivismi itsessään ei ole mikään tietty yksiselitteinen oppimiskäsityksen määritelmä, vaan enemmänkin termi pitää sisällään useampia erilaisia oppimisprosesseja kuvaavia käsityksiä. Useammassa lähteessä mainittiin, että konstruktivismi on eräänlainen tietoteoreettinen sateenvarjo, jonka alla olevat teoriat ovat enemmänkin kiinnostuneita tiedon alkuperästä kuin varsinaisesta oppimisesta.
Tämä oppimisnäkemys pureutuu ennenkaikkea oppijan omiin prosesseihin oppimisen suhteen, näin korostaen oppimisen ja tiedon yksilöllisyyttä. Äärimmäisimmän konstruktivistisen käsityksen mukaan objektiivista ja yleisellä tasolla olevaa tietoa ei ole olemassakaan, vaan kaikki tieto on yksilöllisesti konstruoituvaa ja sen vuoksi ainutkertaista.
Viime aikoina, etenkin Pohjois-Amerikassa, suosiota saanut oppilaitosvastainen liike pohjaa oman ideologiansa hyvin pitkälti tähän ajattelumalliin. Liike (kuten konstruktiivinen tietoteoria yleensäkin) perustuu siihen, että oppija itse omien kokemustensa kautta rakentaa tietoa, tulkiten saamaansa informaatiota ja suhteuttaen sitä aikaisempaan tietämykseensä. Vaikka yksilökeskeinen ajattelutapa on konstruktivismin ydin, se ei unohda sosiaalisen ympäristön merkitystä. Sen mukaan oppimisprosessiin vaikuttaa voimakkaasti myös ulkoinen viitekehys: oppijan sosiaalinen verkosto, paikka, aika, kulttuuri jne. Ihminen ei siis missään vaiheessa lähde oppimisprosessiin puhtaalta pöydältä, vaan oppimiseen vaikuttaa aikaisemmat tiedot, taidot ja asenteet, ja uutta informaatiota käsitellään tältä pohjalta. Tämän vuoksi konstruktivismi todellakin muistuttaa kirjaimellisesti rakentamista, tai ehkä pikemminkin vanhan rintamamiestalon remontointia, jossa välillä joudutaan hieman purkamaankin vanhaa tietoa, jotta saadaan uutta tilalle.
Konstruktivistista oppimiskäsitystä voidaan pitää monilta osin behavioristisen oppimiskäsityksen vastakohtana. Mm. siinä, missä behavioristinen pedagogi antaa palautteen mahdollisimman nopeasti, konstruktivismin kannattaja antaa oppijalle aikaa reflektoida omaa suoritustaan. Vastaavasti behaviorismissa tieto jaetaan pieniin palasiin, kun taas konstruktivismissa oppijan annetaan touhuilla isompien kokonaisuuksien parissa ja rakentaa sieltä itselleen merkityksellinen tieto.
Tätä oppimismetodia en ole tietoisesti käyttänyt hyväksi omassa työssäni, mutta oppimismuotona omalla kohdallani allekirjoitan tämän ainakin osittain. Tämä on kuitenkin mielestäni enemmän kokeneen tekijän oppimismetodi kuin vasta-alkajalle sopiva tapa toimia. Aloittelijalla ei ole vielä tarvittavaa perustusta, jonka päälle rakentaa ainakaan musiikillisessa mielessä. Muita aiempia kokemuksia tietenkin on, ja niitä voi käyttää jollain tavalla tilanteesta riippuen.
Tätä käsitystäni tukee Rauste-von Wright ja Wright, joiden tekstiä siteerattiin tällä sivulla internetissä: http://matwww.ee.tut.fi/kamu/julkaisut/raportit/oppimi09.htm. Täällä oli listattu yhdeksän eri asiaa, mitä oppiminen merkitsee, ja kaikki niistä olivat sellaisia asioita tai ilmiöitä, jotka edellyttävät enemmän tai vähemmän aiempaa tietoa tai osaamista aiheesta, jota ollaan oppimassa.
4. Johtopäätöksiä -onko niitä?
Pohtiessani omaa työtäni ja erilaisia oppimiskäsityksiä, tulin siihen tulokseen, että kaikilla tavoilla on oma paikkansa, ja hyvän pedagogin tulisi löytää kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivat menetelmät niin, että opetussuunnitelman lisäksi tulee huomioiduksi mm. oppijan tarpeet, herkkyystilat ja aikaisemmat kokemukset.
Esittelen nyt uuden termini: behastruktiivinen kokeminen oppimisavaruudessa. Tämä on -kuten lukija varmasti jo arvasikin- yhdistelmä kaikkia edellämainittuja kolmea oppimiskäsitystä, joita vielä laajensin oman pedagogisen kokemukseni pohjalta. Siinä lähdetään liikkeelle niin, että uuden opittavan asian (harrastuksen) perusteet opiskellaan varsin behavioristisesti, minkä rinnalla aletaan soveltamaan esim. Kolbin sykliä oppimisessa ja tiedon syventämisessä. Näin muodostuu lineaarisesti etenevä oppimissykli, joka laajenee spiraalimaisesti muodostaen suuremman pelikentän tai pikemminkin oppimisavaruuden, jossa oppija löytää rakennuspalikoita omaan tekemiseensä, ja muodostaa näiden avulla yhä laajempaa kokonaiskäsitystä opittavasta aiheesta -minun tapauksessani musiikista. Tässä mallissa opettajan rooli kokee jonkinlaisen muodonmuutoksen oppilaan kehittymisen myötä. Alkuvaiheen perinteisestä pedagogista kehkeytyy ensin opinto-ohjaaja, ja sittemmin lähes vertaisoppijan kaltainen tukihenkilö, joka yhdessä (tässä vaiheessa jo erittäin pitkällä olevan) oppijan kanssa tutkii keskenään kohtaavia oppimisavaruuksia. Parhaimmillaan opettaja-oppilassuhde saavuttaa pisteen, jossa on kaksi sisäkkäistä tapahtumahorisonttia, ja joiden välissä aika- ja avaruuskoordinaatit vaihtavat paikkaa. Tämä muistuttaa fyysisen avaruutemme valtavia energiakeskittymiä, joita myös mustiksi aukoiksi kutsutaan (Reissner-Nordströmin malli).
Yhä enemmän tähän suuntaan aion pyrkiä omassa työssäni musiikkipedagogina. Tällainen prosessi ei tietenkään aina toteudu alusta loppuun, vaan syystä tai toisesta katkeava oppilas-opettajasuhde myös samalla katkaisee tämän kaaren. Toisaalta oppijan osalta tämä voi jatkua toisaalla uuden opettajan kanssa -tämä malli ei ole pelkästään jostain pisteestä alkava ja jonnekin jatkuva taival. Sama toimii myös toisinpäin: kun opettaja saa uuden oppilaan, joka ei enää olekaan lähtöpisteessä, tilanteen tasalle oleva pedagogi osaa sijoittaa ohjattavansa oikeaan kohtaan opetusavaruudessaan.
5. Loppusanat
Oppiminen on elämänmittainen matka -opettaminen vähintään yhtä pitkä.
Lähdeluettelo:
http://www.uta.fi/tyt/verkkotutor/
http://aokk.jamk.fi/oppiminen/oppimiskasitykset.html
http://matwww.ee.tut.fi/kamu/julkaisut/raportit/oppimi09.htm
http://oppimateriaalit.jamk.fi/oppimiskasitykset/oppimiskasitykset/konstruktivistinen-oppiminen/
http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kas/opett/pg/lahteenaro/
http://sokl.joensuu.fi/verkkojulkaisut/monitiet/rantakare.htm
http://opetuki2.tkk.fi/p/tehosalkku/oppiminen/oppimisteorioita/behavioristinen_oppimisteoria.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transistori
http://articles.cnn.com/2006-01-27/us/gutierrez.unschooing_1_unschooling-home-schooled-children-educational-movement?_s=PM:US
Hawking, Stephen W.: Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa. (The Universe in a Nutshell, 2001). Suom. Risto Varteva. Helsinki: WSOY, 2003.
(Tiivistetty paketti mustista aukoista löytyy myös täältä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Musta_aukko)
Johdanto
Erilaisista oppimismetodeista perehdyin behavioristiseen ja konstruktiiviseen metodiin sekä kokemukselliseen oppimiseen. Tämän esseen puitteissa käyn läpi niiden peruspiirteitä ja peilaan niitä oman työni kautta, käyttäen vertauksia minulle muuten tärkeistä aihepiireistä. Uskon, että jokainen voi opettajan työssään hyötyä ja myös itse oppia erilaisista oppimiskäsityksistä ja -metodeista. Kirjoittaessani pohdintoja vältän käyttämästä suoria lainauksia -enemmänkin pyrin sulattamaan useasta lähteestä lukemani informaation sellaiseen muotoon, jollaisena sen ymmärsin, ja analysoimaan sitä. Luettelon tärkeimmistä lähteistä toki liitän loppuun, kuten hyviin tapoihin kuuluu.
1. Behavioristinen oppiminen
Behaviorismi nousi oppimisen tutkimisen pääsuuntaukseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tätä suuntausta on sinänsä sovellettu varsin laajasti edellisen vuosisadan aikana, ja sen vaikutus on edelleen varsin voimakas. Tämän käsityksen mukaan ihminen toimii mieliaiheeseeni musiikkiteknologiaan rinnastettuna kuin bipolaarinen transistori, jossa kannalle tulee ärsyke, joka taas emitteristä riippuen tulee kollektorin kautta ulos enemmän tai vähemmän vahvistettuna. (Transistorivertauksen käyttämiseen houkutti termi opetusteknologinen lähestymistapa, jolla tämä metodi myös tunnetaan.) Samalla tavalla behavioristinen käsitys perustuu ärsykkeen, reaktion ja vahvistuksen kolmijalkaan. Tämän suuntauksen vaikutus mm. musiikin opetuksessa on edelleen varsin voimakas. Useimmissa oppilaitoksissa on edelleen käytössä tutkintojärjestelmä, johon perustuva opintosuunnitelma on varsin tarkkaan ja systemaattisesti suunniteltu tiettyjen normien ja tavoitteiden mukaisesti.
Teoreettisena tavoitteena behaviorismissa on pystyä ennustamaan ja kontrolloimaan käyttäytymistä ilman, että oppijoiden ajatuksia, tietoisuutta, tunteita tai muitakaan sisäisiä ilmiöitä otettaisiin huomioon. Tässä mallissa opetus ja oppiminen etenee tarkasti määriteltyjen tavoitteiden mukaisesti. Malli korostaa myös opettajan ja oppimateriaalin merkitystä, eli edetään varsin opettajajohtoisesti kohti tavoitteita, joihin oppilaalla ei ole juurikaan mahdollista vaikuttaa. Määritellyin väliajoin oppimista arvioidaan usein hyvinkin tarkasti suhteessa tavoitteisiin.
Menetelmä on siis varsin käytännöllinen ja helpoksikin luonnehdittu, mutta pahimmillaan oppija jää vain passiiviseksi vastaanottajaksi, ja opettajan sekä oppimateriaalin merkitys korostuu.
Tässä menetelmässä on kiistatta hyvätkin puolensa, jollaisiksi oman pedagogisen kokemukseni perusteella sanoisin juuri tuota mainittua tavoitteellisuutta. Kun edetään tietyn jopa jäykän ja kaavamaisen mallin mukaan, tavoitteet yleensä saavutetaan sellaisina kuin ne on tarkoitus saavuttaa. Tämä tietenkin edellyttää sitä, että tavoitteet ovat järkeviä ja mielekkäitä ylipäänsä, mutta tämä harvoin on kynnyskysymys, kun puhutaan musiikin opetuksesta nykyajan oppilaitoksissa. Ainakin kaikki näkemäni opetussuunnitelmat ovat olleet varsin päteviä sikäli, että oppijan on mahdollista saada kaikki se informaatio, ja saavuttaa se taitotaso, mikä vaaditaan alan taitajalta pitkällä tähtäimellä.
Esimerkiksi musiikkialalla on varsin selvää, että ilman tietoa ja ymmärrystä perusasteikoista ja -soinnuista ei voi ymmärtää laajempia harmonioita, tai osaamatta funktionaalisen harmonian ja sävellajin perustehoja on mahdoton käsittää sävellajin ulkopuolelta tulevia ilmiöitä. Sama tilanne on edessä, jos duuri- ja mollitonaliteetti on vielä hukassa, ja yrittää ymmärtää modaalisia ilmiöitä. Tai perustekniikan ollessa puutteellinen on aivan turhaa tai jopa haitallista yrittää omaksua erikoisempia soittotekniikoita tai -tyylejä. Puuhun on siis kiivettävä tyven kautta; sillä ei tosin ole väliä, miltä puolelta puuta aletaan nousta kohti latvaa.
Behavioristinen malli ei ole kuitenkaan yksinomaan positiivisesti toimiva menetelmä, vaan siinä on runsaasti myös negatiivisia puolia, joiden takia se ei missään tapauksessa sovi kaikille oppijoille. Opetuskokemukseni pohjalta uskon, että tästä mallista on kyllä jossain määrin hyötyä kaikille oppijoille ja erilaisissa opetustilanteissa, mutta ainoaksi menetelmäksi siitä ei ainakaan enää nykymaailmassa ole. Kun jätetään huomiotta ihmisen valtava sisäinen maailma huimine resursseineen, sivuutetaan monia asioita, jotka osaltaan voisivat edistää oppimista, tai parantaa lopputulosta siten, että jokainen oppija kyllä saisi tarvittavan tiedon, mutta niin, että esim. erilaiset herkkyyskaudet tulisi huomioitua. Tämä omalta osaltaan parantaa oppimistulosta, kun tarkastellaan tuloksia pitkällä aikavälillä.
Joillekin oppijoille tämä malli on toki ainoa toimiva malli. Mm. keskellä teini-iän murroksia oleva oppija saattaa kaivata jotain selkeää linjaa, jonka mukaan edetä, ja tavoitteita, joihin peilata itseään ja joiden kautta verrata itseään ympäröivään todellisuuteen.
Itse käytän tätä menetelmää varsin paljon, mutten pelkästään tätä. Ainakin pyrin siihen, ettei tämä jäisi ainoaksi metodiksi. Kaikista musiikkia harrastavista ei tule ammattilaisia, mutta varsinkin yhteiskunnan ylläpitämien musiikkioppilaitosten puitteissa opettajan velvollisuus on antaa opetusta, joka tarjoaa jokaiselle oppijalle tasapuolisen mahdollisuuden kehittyä jopa niin pitkälle, että ammattilaisuus tai ainakin ammattimaisuus tiettyyn rajaan asti tulisi mahdolliseksi. Tämä taas tarkoittaa käytännön tasolla sitä, että oppijan on tavalla tai toisella omaksuttava tietyt asiat, jotka on havaittu välttämättömiksi ammattilaisuuden saavuttamiseksi tai jopa ihan vain soittamisen helpottamiseksi, jolloin soittamisesta tulee nautittavampi harrastus. Nämä asiat on sovittu usein oppilaitoskohtaisesti, mutta muiden opintosuunnitelmia aktiivisesti tutkien. Asioille on myös laadittu tietty järjestys, jossa ne on määrä opiskella, mikä tietenkin helpottaa opettajan työtä.
Työskennellessäni useammassakin eri oppilaitoksessa pyrin kuitenkin soveltamaan näitä asioita ja huomioimaan oppilaideni henkilökohtaiset tarpeet ja mieltymyksetkin tiettyyn rajaan asti. Samat asiat voidaan opettaa kuitenkin monella eri tavalla ja erilaisia keinoja apuna käyttäen. Myöskin näiden asioiden ei tarvitse tulla täysin orjallisesti samassa järjestyksessä oppimisen aikajanalla. Oppijan mieltymyksiä ja taipumuksia seuraamalla asiat on mahdollista käydä läpi sekä ohjaajan että ohjattavan kannalta mielekkäimmällä tavalla. Useinkaan jonkun opetussuunnitelman orjallinen noudattaminen ei johda toivottuun tulokseen, vaan opettajan on osattava ”vetää oikeista naruista”. Tässä kohtaa olen huomannut toki sellaisenkin riskin, että talo valmistuu eri puolilta varsin erilaiseen ja epätasapainoiseen tahtiin -jälleen vertausta käyttääkseni. Sekään ei välttämättä ole kohtalokasta, kun sen tiedostaa, ja pitää huolen siitä, että sekä seinät että katto valmistuvat aikanaan.
Behavioristinen metodi on siis mielestäni sangen käyttökelpoinen tiettyyn rajaan asti. Tässä kohtaa onkin helppo siirtyä seuraavaan oppimiskäsitykseen.
2. Kokemuksellinen oppiminen
Oppijan tuntemukset huomioiva metodi tunnetaan vastaavasti nimellä kokemuksellinen oppiminen. Tämä humanistinen näkemys painottaa jokaisen oppilaan omia ainutlaatuisia kokemuksia, joiden avulla oppiminen monipuolistuu, ja opittavat asiat laajenevat tätä kautta. Nämä taas voidaan jakaa esim. vertaisoppijoiden kanssa mahdollisen ohjaajan välityksellä.
Kokemuksellinen oppiminen on ollut jo pitkään käytössä aikuiskoulutuksessa, jossa on pyritty oppilaiden omaa taustaa ja kokemusmaailmaa hyväksikäyttäen rikastuttamaan oppimista.
Tämä on behavioristista menetelmää mutkikkaampi tapa, ja vaatii sekä ohjaajalta että oppijalta enemmän, mutta parhaimmillaan toki antaakin paljon. Jotta oppimista todella tapahtuisi, vaaditaan kokemusten lisäksi myös niiden prosessointia. Muuten oppiminen jää pelkäksi elämysmatkailuksi tai kiertäväksi sirkukseksi, joka tarjoaa kyllä viihdettä ja tunnelmaa, muttei jätä käteen tai reppuun kuitenkaan mitään todellista tai merkittävää oppimista.
Oman työni näkökulmasta katsottuna kokemusperäisen oppimisen yhteydessä paljon käytetty Kolbin syklinen malli on osoittautunut varsin toimivaksi. Tässä mallissa on kaksi ulottuvuutta: ymmärtäminen ja muuntelu. Käytännössä molemmat ovat välttämättömiä asian perusteellisen oppimisen ja syvällisen tiedostamisen kannalta.
Tähän väliin lienee paikallaan esimerkki soittotunnilta, joka olisi hyvin voinut tapahtua oikeassa elämässä (ja on sovelletuin osin tapahtunutkin, tai oikeastaan prosessi on tapahtunut useamman soittotunnin aikana). Soittajalle on tärkeää osata monien muiden asioiden ohella esim. kolmisoinnut. Useimmille oppijoille asioiden teoreettinen opiskelu on tylsää ja epämotivoivaa, etenkin, kun puhutaan musiikista tai muusta vastaavasta taitoon ja suoranaiseen tekemiseen pohjautuvasta asiasta, joten lähdetäänpä liikkeelle Kolbin syklin ymmärtämisen ulottuvuuden toisesta ääripäästä nimeltä käytännön kokemukset, eli opetellaan legendaarisen Free-orkesterin kappale nimeltä Wishing Well. Kappale voisi olla toki joku muukin, esim. Juice Leskisen Viidestoista yö, mutta yleissivistävyytensä vuoksi käytän usein mieluummin mainittua Wishing Welliä.
Kun kappale on hallussa, siirrymme seuraavaan vaiheeseen, jossa alamme miettiä, mitä tapahtuikaan kappaleen B-osassa. Miltä se kuulosti? Reflektoimme siis juuri oppimaamme, jonka jälkeen siirrymme käsitteellistämiseen, minkä seurauksena oppilas tietää soittaneensa duurikolmisointuja. Tässä yhteydessä kuuntelemme muutaman muun esimerkkikappaleen, joissa oppilas havaitsee vastaavalla tavalla murretusti soitettuja duurikolmisointuja, jonka jälkeen hän on valmis siirtymään soveltavaan eli Kolbin syklin viimeiseen vaiheeseen, joka sijaitsee muuntelun ulottuvuuden toisessa ääripäässä.
Tämän oppimismenetelmän ehdoton edellytys on se, että kaikki tapahtuu vuorovaikutuksessa yksilön ja ympäristön välillä. Ympäristöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä etenkin ohjaajaa (opettajaa) ja vertaisoppijoita. Kunkin oppijan omien kokemusten ainutlaatuisuudesta ja yksilöllisyydestä huolimatta käsityksiin ja oppimiseen vaikuttavat oman persoonan ja ympäristön välinen jatkuva vuorovaikutus, jota interaktioksikin kutsutaan.
3. Konstruktivismi
Tämän teorian mukaan oppiminen on uusien tietojen ja kokemusten aktiivista sovittamista vanhaan osaamiseen. Konstruktivistisen käsityksen mukaan oppiminen ei ole sitä, että ihminen löytää jotain olemassaolevaa, vaan konstruoi käsitteitä ulkomaailmasta saamansa aineiston perusteella. Konstruktivismi itsessään ei ole mikään tietty yksiselitteinen oppimiskäsityksen määritelmä, vaan enemmänkin termi pitää sisällään useampia erilaisia oppimisprosesseja kuvaavia käsityksiä. Useammassa lähteessä mainittiin, että konstruktivismi on eräänlainen tietoteoreettinen sateenvarjo, jonka alla olevat teoriat ovat enemmänkin kiinnostuneita tiedon alkuperästä kuin varsinaisesta oppimisesta.
Tämä oppimisnäkemys pureutuu ennenkaikkea oppijan omiin prosesseihin oppimisen suhteen, näin korostaen oppimisen ja tiedon yksilöllisyyttä. Äärimmäisimmän konstruktivistisen käsityksen mukaan objektiivista ja yleisellä tasolla olevaa tietoa ei ole olemassakaan, vaan kaikki tieto on yksilöllisesti konstruoituvaa ja sen vuoksi ainutkertaista.
Viime aikoina, etenkin Pohjois-Amerikassa, suosiota saanut oppilaitosvastainen liike pohjaa oman ideologiansa hyvin pitkälti tähän ajattelumalliin. Liike (kuten konstruktiivinen tietoteoria yleensäkin) perustuu siihen, että oppija itse omien kokemustensa kautta rakentaa tietoa, tulkiten saamaansa informaatiota ja suhteuttaen sitä aikaisempaan tietämykseensä. Vaikka yksilökeskeinen ajattelutapa on konstruktivismin ydin, se ei unohda sosiaalisen ympäristön merkitystä. Sen mukaan oppimisprosessiin vaikuttaa voimakkaasti myös ulkoinen viitekehys: oppijan sosiaalinen verkosto, paikka, aika, kulttuuri jne. Ihminen ei siis missään vaiheessa lähde oppimisprosessiin puhtaalta pöydältä, vaan oppimiseen vaikuttaa aikaisemmat tiedot, taidot ja asenteet, ja uutta informaatiota käsitellään tältä pohjalta. Tämän vuoksi konstruktivismi todellakin muistuttaa kirjaimellisesti rakentamista, tai ehkä pikemminkin vanhan rintamamiestalon remontointia, jossa välillä joudutaan hieman purkamaankin vanhaa tietoa, jotta saadaan uutta tilalle.
Konstruktivistista oppimiskäsitystä voidaan pitää monilta osin behavioristisen oppimiskäsityksen vastakohtana. Mm. siinä, missä behavioristinen pedagogi antaa palautteen mahdollisimman nopeasti, konstruktivismin kannattaja antaa oppijalle aikaa reflektoida omaa suoritustaan. Vastaavasti behaviorismissa tieto jaetaan pieniin palasiin, kun taas konstruktivismissa oppijan annetaan touhuilla isompien kokonaisuuksien parissa ja rakentaa sieltä itselleen merkityksellinen tieto.
Tätä oppimismetodia en ole tietoisesti käyttänyt hyväksi omassa työssäni, mutta oppimismuotona omalla kohdallani allekirjoitan tämän ainakin osittain. Tämä on kuitenkin mielestäni enemmän kokeneen tekijän oppimismetodi kuin vasta-alkajalle sopiva tapa toimia. Aloittelijalla ei ole vielä tarvittavaa perustusta, jonka päälle rakentaa ainakaan musiikillisessa mielessä. Muita aiempia kokemuksia tietenkin on, ja niitä voi käyttää jollain tavalla tilanteesta riippuen.
Tätä käsitystäni tukee Rauste-von Wright ja Wright, joiden tekstiä siteerattiin tällä sivulla internetissä: http://matwww.ee.tut.fi/kamu/julkaisut/raportit/oppimi09.htm. Täällä oli listattu yhdeksän eri asiaa, mitä oppiminen merkitsee, ja kaikki niistä olivat sellaisia asioita tai ilmiöitä, jotka edellyttävät enemmän tai vähemmän aiempaa tietoa tai osaamista aiheesta, jota ollaan oppimassa.
4. Johtopäätöksiä -onko niitä?
Pohtiessani omaa työtäni ja erilaisia oppimiskäsityksiä, tulin siihen tulokseen, että kaikilla tavoilla on oma paikkansa, ja hyvän pedagogin tulisi löytää kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivat menetelmät niin, että opetussuunnitelman lisäksi tulee huomioiduksi mm. oppijan tarpeet, herkkyystilat ja aikaisemmat kokemukset.
Esittelen nyt uuden termini: behastruktiivinen kokeminen oppimisavaruudessa. Tämä on -kuten lukija varmasti jo arvasikin- yhdistelmä kaikkia edellämainittuja kolmea oppimiskäsitystä, joita vielä laajensin oman pedagogisen kokemukseni pohjalta. Siinä lähdetään liikkeelle niin, että uuden opittavan asian (harrastuksen) perusteet opiskellaan varsin behavioristisesti, minkä rinnalla aletaan soveltamaan esim. Kolbin sykliä oppimisessa ja tiedon syventämisessä. Näin muodostuu lineaarisesti etenevä oppimissykli, joka laajenee spiraalimaisesti muodostaen suuremman pelikentän tai pikemminkin oppimisavaruuden, jossa oppija löytää rakennuspalikoita omaan tekemiseensä, ja muodostaa näiden avulla yhä laajempaa kokonaiskäsitystä opittavasta aiheesta -minun tapauksessani musiikista. Tässä mallissa opettajan rooli kokee jonkinlaisen muodonmuutoksen oppilaan kehittymisen myötä. Alkuvaiheen perinteisestä pedagogista kehkeytyy ensin opinto-ohjaaja, ja sittemmin lähes vertaisoppijan kaltainen tukihenkilö, joka yhdessä (tässä vaiheessa jo erittäin pitkällä olevan) oppijan kanssa tutkii keskenään kohtaavia oppimisavaruuksia. Parhaimmillaan opettaja-oppilassuhde saavuttaa pisteen, jossa on kaksi sisäkkäistä tapahtumahorisonttia, ja joiden välissä aika- ja avaruuskoordinaatit vaihtavat paikkaa. Tämä muistuttaa fyysisen avaruutemme valtavia energiakeskittymiä, joita myös mustiksi aukoiksi kutsutaan (Reissner-Nordströmin malli).
Yhä enemmän tähän suuntaan aion pyrkiä omassa työssäni musiikkipedagogina. Tällainen prosessi ei tietenkään aina toteudu alusta loppuun, vaan syystä tai toisesta katkeava oppilas-opettajasuhde myös samalla katkaisee tämän kaaren. Toisaalta oppijan osalta tämä voi jatkua toisaalla uuden opettajan kanssa -tämä malli ei ole pelkästään jostain pisteestä alkava ja jonnekin jatkuva taival. Sama toimii myös toisinpäin: kun opettaja saa uuden oppilaan, joka ei enää olekaan lähtöpisteessä, tilanteen tasalle oleva pedagogi osaa sijoittaa ohjattavansa oikeaan kohtaan opetusavaruudessaan.
5. Loppusanat
Oppiminen on elämänmittainen matka -opettaminen vähintään yhtä pitkä.
Lähdeluettelo:
http://www.uta.fi/tyt/verkkotutor/
http://aokk.jamk.fi/oppiminen/oppimiskasitykset.html
http://matwww.ee.tut.fi/kamu/julkaisut/raportit/oppimi09.htm
http://oppimateriaalit.jamk.fi/oppimiskasitykset/oppimiskasitykset/konstruktivistinen-oppiminen/
http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kas/opett/pg/lahteenaro/
http://sokl.joensuu.fi/verkkojulkaisut/monitiet/rantakare.htm
http://opetuki2.tkk.fi/p/tehosalkku/oppiminen/oppimisteorioita/behavioristinen_oppimisteoria.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transistori
http://articles.cnn.com/2006-01-27/us/gutierrez.unschooing_1_unschooling-home-schooled-children-educational-movement?_s=PM:US
Hawking, Stephen W.: Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa. (The Universe in a Nutshell, 2001). Suom. Risto Varteva. Helsinki: WSOY, 2003.
(Tiivistetty paketti mustista aukoista löytyy myös täältä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Musta_aukko)
Subscribe to:
Posts (Atom)