OPPIMISORIENTAATIOISTA JA -STRATEGIOISTA

Trailer

Mitä tekee pedagogi, kun paraskaan ei riitä?

Kuinka käy, kun ihanteellinen maailma ei olekaan täydellinen?

Mikä on sorretun lapsen strategia, kun Punahilkka kohtaa Isoäiti-suden auringonkukkaniityllä?

Entä, mihin joutuu Teräsmies tässä oppimistilanteiden jatkuvasti muuttuvassa maailmassa?

Jonkinlaista selkoa asiaan tulee, kun luet seuraavat rivit. Niin, lienee syytä mainita, ettei lopulta ole kyse taruolennoista, vaan ihan elävistä ihmisistä erilaisissa oppimistilanteissa. Otsikon aiheisiin perehdyin muutaman painetun ja joidenkin internet-lähteiden pohjalta, ja ne herättivätkin paljon ajatuksia. Puran mietteitäni tähän oman ammatillisen kokemukseni läpi informaatiota suodattaen ja samalla omia kokemuksiani analysoiden. Tässä vaiheessa koen tarpeelliseksi korostaa, että suoranaisia tilastoja en ole tehnyt havainnoistani, vaan ne perustuvat täysin muistikuviini, jotka heräsivät, kun lähdeaineistoa luin. Tuo on siis syytä muistaa, koska tulevassa tekstissä yhdistelen teoriota ja omia havaintojani.

Jokainen opettaja lienee törmännyt erilaisiin oppimisorientaatioihin ja oppilaiden strategioihin ainakin tietämättään ja ilmiöitä tunnistamatta. Niihin on kuitenkin syytä paneutua, jotta osaa tunnistaa asetelman, kun sellainen kohdalle sattuu, ja toimia tilanteen edellyttämällä tavalla. Lukemassani kirjallisuudessa mainittiin neljä erilaista oppimisorientaatiota, jotka olivat: omistautumaton ja minädefensiivinen orientaatio sekä tehtävä- ja riippuvuusorientaatio. Käsittelen näitä hieman eri järjestyksessä kuin ne useimmissa lähteissä tuotiin esille, koska kokemusteni valossa näen tietynlaisen jatkumon näiden välillä.


Episodi 1: Tehtäväorientaatio ja varjo-strategia

Aloitan purkamaan vyyhteä tehtäväorientoituneesta oppijasta, koska tehtäväorientoitunut oppilas on monella tapaa ihanteellinen ohjattava, mutta siinäkin asetelmassa on omat sudenkuoppansa. Tehtäväorientoituneelle oppilaalle opettajan odotuksilla ei ole juurikaan merkitystä, vaan hän paneutuu tehtävään omiin kykyihinsä luottaen. Hän ei ole altis häiriöille, vaan tehtävien itsensä herättämä kiinnostus tempaa hänet mukaansa saaden hänet tekemään annetut tehtävät loppuun. Tällainen oppilas, jolla on ns. sisäinen palo, jaksaa tehdä töitä epäonnistumisista välittämättä, yrittämällä uudestaan ja uudestaan siihen asti, että on tyytyväinen lopputulokseen. Näissä asetelmissa on helppo päästä positiiviseen noidankehään -tai, muutetaanpa termi tässä tapauksessa positiivisessa hengessä esim. keijun- tai haltiankehäksi. Oppilaan tietojen ja taitojen kehittyessä, havainto siitä innostaa yrittämään entistä lujempaa.

Kaikenkaikkiaan tehtäväorientoitunut oppilas on monessa suhteessa ihanteellinen tapaus opettajan kannalta katsottuna, muttei tässäkään kolikossa ole pelkästään kahta kruunua, vaan myös klaava löytyy toiselta puolelta. Tässä tapauksessa klaavan toinen nimi on varjo-strategia, joka on eräänlainen oidipaalinen ongelma,. Siinä oppilas on ristiriitaisessa tilanteessa sikäli, että samalla, kun hänellä on luottamus opettajan kykyyn ja kokemukseen, hän pelkää kehittyvänsä esikuvansa kaltaiseksi. Samalla, kun oppilasta ajaa eteenpäin tarve oppia ja menestyä, häntä jarruttaa juuri näiden samojen asioiden pelko, joka johtuu siitä, että hän kokee opettajan tasolle kehittymisen olevan suoranainen hyökkäys tätä kohtaan.
Asetelma on sinänsä varsin imarteleva opettajan näkökulmasta, koska oppilas saattaa olla ylikohtelias ja kunnioittava opettajaansa kohtaan -ketäpä ei hivelisi saatu ihailu, joka ruokkii samalla tunnetta kaikkivoipaisuudesta. Tähän tilanteeseen olisi varsin miellyttävä jäädä. Vastuullinen pedagogi ei kuitenkaan toimi näin, vaan potkii oppilasta eteenpäin samalla, kun itsekin todennäköisesti poistuu mukavuusalueelta.

Pahimmillaan oppilas tarkoituksellisesti jarruttaa omaa kehittymistään, jottei nousisi opettajansa yläpuolelle. Tällainen tilanne ei sinänsä ole ollut kovin yleinen ainakaan omalla kohdallani, koska harva oppilas jaksaa ylipäänsäkään kehittää itseään niin pitkälle, että todella pystyisi opettajaansa haastamaan. Kyseinen tilanne on kuitenkin tärkeä tunnistaa, ettei vahinkoa pääsisi syntymään. Opettaja voi esim. kannustaa oppilasta etsimään haasteita itsenäisesti.

Itse olen toiminut omassa työssäni ennaltaehkäisevästi, mikäli se on ollut mahdollista. Alunperin motiivini on tosin ollut ihan toinen, mutta perehtyessäni oppimisorientaatioihin ja -strategioihin koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen, että toimintatapani on ollut tässäkin suhteessa sangen perusteltu. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että olen pyrkinyt ohjaamaan kehittyneitä oppilaitani toiselle opettajalle, jos sopiva on ollut tarjolla. Esim. Jyväskylässä olen kannustanut yksityisoppilaani hakeutumaan musiikkiopistoon, tai nykyisen Ammattiopiston nuorisolinjalle viimeistään siinä vaiheessa, kun he ovat olleet opissani 3-4 vuotta. Opettajan vaihtaminen säännöllisesti on tietenkin hyvä ajatus muutenkin: vaikka musiikin perusteet ovat samat, uusi opettaja tuo joka tapauksessa uusia tuulia ja näkökulmia harjoitteluun, ja tämä on sinänsä ollut alkuperäinen ajatus toimintani taustalla. Oppimisorientaatioihin peilattuna ratkaisu toimii sikäli, että oppilas voi antaa itselleen luvan kehittyä entistä opettajaansa paremmaksi.


Episodi 2: Minädefensiivinen orientaatio ja punahilkka-strategia

Minädefensiivinen oppija kokee tehtävät ja oppimistilanteet itseään uhkaaviksi. Tämä johtuu usein siitä, ettei hän ole suuntautunut oppimistilanteessa itseohjautuvasti eikä sosiaalisesti. Taustalla on tyypillisesti pelkoa epäonnistumisesta, ja kaikki seikat, mitkä aiheuttavat vähänkään siihen viittaavia tunteita, voivat muodostua esteiksi tehtävien suorittamiselle ja sitä kautta oppimiselle. Pienimmätkin hankaluudet, vastoinkäymiset ja jopa opettajan antama rakentavakin palaute saattaa laukaista minädefensiivisen reaktion, joka tunnetaan myös nimellä välttämisorientoituminen. Välttämisorientoituneen oppilaan aktiivisuus saattaa suuntautua täysin triviaalisiin asioihin, jotta oma minä pysyisi suojassa epäonnistumisen aiheuttamalta tuskalta. Tällaisessa tilanteessa opettajalla on vaarana tulkita väärin oppilaan lahjakkuutta tai älykkyyttä, kun oppimiselle asetettu tavoite ja oppilaan suoritustaso eivät kohtaa tilanteessa, jossa oppilas lähinnä keskittyy kontrolloimaan oppimistilanteen synnyttämää painetta.

Toisaalta esim. musiikkia opiskeleva lapsi saattaa suojautua peloiltaan harjoittelemalla ahkerasti. Taustalla ei siis ole välttämättä sisältä tuleva innostus asiaan, kuten toiminnasta saattaa opettajalle virheellisesti välittyä, vaan oppilaan tarve tehdä opettaja tyytyväiseksi. Hän ikäänkuin kokee itsensä Punahilkaksi ja pelkää sinänsä mukavan ja positiivisen opettajan muuttuvan isoäidistä sudeksi, ellei pysty täyttämään tämän odotuksia. Tehtävät ovat kuin lahjoja, joita Punahilkka säännöllisesti isoäidilleen kantaa -samalla peläten kohtaamista mahdollisen suden kanssa.

Tällainen asetelma on sinänsä ainakin omalla kohdallani ollut varsin vaikea tunnistaa, koska ero oikeasti motivoituneeseen oppilaaseen on kuin veteen piirretty viiva. Ensimmäiset merkit pitäisi osata tulkita oikein siinä vaiheessa, kun havaitsee tunnollisesti harjoittelevan ja lahjakkaaksikin luonnehdittavan oppilaan ikäänkuin välttelevän uusia tehtäviä kiinnittämällä huomionsa epäolennaisiin asioihin. Tässäkin kohtaa raja on kuitenkin edelleen varsin epäselvä, sillä havaintojeni mukaan toisinaan myös aidosti innostuneet oppilaat kyselevät varsinaiseen asiaan liittymättömiä ja triviaaliselta vaikuttavia kysymyksiä.

Hankalasti tunnistettavan (ainakin siis omasta mielestäni) tilanteen vaarana on se, että opettaja todellakin muuttuu susimaiseksi hahmoksi, jolle ei riitä mikään. Tällöin oppilas alkaa tuntea itsensä riittämättömäksi ja stressaantua, mikä taas johtaa ns. sorretun lapsen strategiaan, johon paneudun tarkemmin myöhemmin. Tämä on se vaihe, jossa opettajalla pitäisi alkaa hälytyskellojen soimaan. Kun aiemmin tunnollinen oppilas alkaa välttelemisen sijaan asettua suoranaisesti vastahankaan, ollaan jo vaarallisilla vesillä. Jos tilanne päätyy tähän, on syytä kartoittaa tilannetta, ja miettiä, missä mentiin pieleen tai mitä jäi huomaamatta. Parhaassa tapauksessa kyse voi toki olla hetkellisestä muutoksesta oppilaan elämäntilanteessa, eikä liity mitenkään soittotunteihin, mutta pahimmillaan on voitettava oppilaan luottamus uudestaan, ja se voi olla pitkä tie. Se tie kannattaa kuitenkin ainakin yrittää käydä, sillä se on lopulta molempien osapuolten parhaaksi. Perustelen väitteeni seuraavassa luvussa hieman toisesta kulmasta katsottuna.


Episodi 3: Omistautumaton oppimisorientaatio ja sorretun oppilaan strategia

Tämä tapaus lienee helpoimmin tunnistettava -ainakin itse koen niin. Omistautumaton tai opiskeluun suuntautumaton oppilas ei halua sitoutua oppimiseen, koska ei syystä tai toisesta koe sitä tärkeäksi ja mielekkääksi. Lukemiani useita lähteitä tulkiten ja kokemuksiini peilaten sanoisin, että tämä tilanne voi olla sekä syy että seuraus. Ts. oppilas ei kehity, koska ei ole omistautunut, mutta toisaalta tähän tilanteeseen voidaan myös ajautua esim. Punahilkka-tyyppisen oppilaan tapauksesta. Mahdollisia syitä on monia muitakin: Punahilkka-tyypistä ajaudutaan omistautumattomaksi oppilaaksi, kun ei koeta onnistumisen tunnetta, vaikka kuinka yrittäisi, mutta jopa poikkeuksellisen lahjakas oppilas saattaa päätyä tähän tilaan, koska ei vastaavasti tunne saavansa riittävästi haasteita. Syynä saattaa olla myös, ettei opiskeltavaa asiaa pidetä tärkeänä siinä viitekehyksessä, josta oppilas tulee.

Oli syy mikä tahansa, tällaisia oppilaita on varmasti monikin opettaja kohdannut, ja osaa tunnistaa tyypin. Kuten muutkin ns. hankalat tapaukset, tämäkin on haaste siitäkin huolimatta, että ilmiö on tuttu ja helposti havaittava. Ensimmäinen kynnys on voittaa oppilaan ennakkoluulot -etenkin nuorimpien tapausten kohdalla oppilas saattaa mieltää opettajan vaativien vanhempien kanssa samassa rintamalinjassa taistelevaksi viholliseksi. Tämä ilmenee monin eri tavoin, joista yleisimpiä ovat varmaankin passiivisuus ja haluttomuus, mutta jopa suoranaista vihamielisyyttä saattaa esiintyä. Itse en ole urani aikana törmännyt viimeksi mainittuun ainakaan musiikkia opettaessani, mutta moniin muihin reaktioihin kylläkin.

Tilanteissa, joissa minulla on opetettavana tämän tyypin oppilas, pyrin voittamaan luottamuksen mahdollisimman pian. Varsinkin tilanteessa, jossa oppilas tulee soittotunnille muusta kuin omasta halustaan, on tärkeä tavalla tai toisella ”erottautua” vanhempien rintamalinjasta. Samalla on kuitenkin pidettävä huoli siitä, ettei myöskään anna käsitystä siitä, että olisi ratsastamassa peitsi tanassa kohti vanhempien linnaketta. Luottamuksen saavuttamiseen on varmasti hyvin vaihtelevia keinoja, mutta itse pyrin heti alussa ottamaan mahdollisimman tarkasti selvää jokaisen uuden oppilaani taustasta ja muista harrastuksista. Pitkällä tähtäimellä on parempi käyttää soittotunti vaikkapa puhumalla jalkapallosta tai ratsastuksesta kuin yrittää pakkomielteisesti olla superpedagogi, joka vaikka vatsahaavan uhalla raahaa oppilasta perässään. Tällaisen oppilaan tapauksessa on turha lähteä heti kahlaamaan Aaronin pianokouluja tai muitakaan opetussuunnitelmia. Samat asiat voi opettaa monella tavalla -jopa niin, että oppilaan toiveet ja mieltymykset tulevat huomioiduiksi. Mikäli näin käy, myös opetussuunnitelmien tavoitteet toteutuvat.


Episodi 4: Riippuvuusorientaatio sekä teräsmiehen ja auringonkukan strategiat

Riippuvuusorientaatio on sikäli sukua minädefensiiviselle orientaatiolle, että tässäkään tapauksessa oppiminen ei lähde sisäisestä halusta vaan tarpeesta täyttää opettajan odotukset. Tällä tavoin sosiaalisesti riippuvainen oppilas pyrkii enemmänkin saamaan hyväksyntää kuin saavuttamaan varsinaisen päämäärän, joka todellisuudessa on opettajan ajatuksena. Kuten Punahilkka-oppilas Isoäidille tuotuine lahjoineen, myös sosiaalisesti riippuvainen oppilas on varsin myönteinen ja antaa näin helposti väärän kuvan motiivaatiostaan. Toinen sukulaisuus minädefensiivisen orientaation kanssa on siinä, että vastoinkäymiset koetaan raskaina, koska oppiminen on vain työkalu hankittaessa hyväksyntää. En muista huomanneeni tätä missään lähteessä, mutta itse uskoisin, että myös tästä oppimisorientaatiosta on helppo lipsahtaa omistautumattoman puolelle, jos vastoinkäymisiä tulee riittävästi, ja tunne riittämättömyydestä alkaa saamaan jalansijaa.

Riippuvuusorientoituneilla oppilailla on havaittavissa kahdenlaisia strategioita: Teräsmies ja Auringonkukka. Viittaan seuraavassa aiempaan kirjoitukseeni vaikeasti havaittavista tapauksista: jos havaitsemattomat ja tulkitsemattomat tapaukset jätetään pois laskuista, oman kokemukseni mukaan Teräsmiehet ovat hankalimpia, varsinkin murrosiän yleisen uhman yhdistyessä omaan turhautumiseen. Tällainen tapaus tietoisesti tai tietämättään väistää ja jopa kieltää omat puutteensa omaksumalla super-sankarin roolin. Usein tällaiseen tilaan päädytään Punahilkan roolista, kun rima nousee, eikä enää jakseta vastata entistä haastavampiin tehtäviin. Tämä ilmenee usein uhoavana ja ylimielisenä käytöksenä opettajaa ja muitakin asiaan liittyviä auktoriteettejä kohtaan, jolloin on uhkaavana tekijänä on opettajan provosoituminen. Myönnän alentuneeni joitakin kertoja aikuisen ohjaajan roolista uhmakkaan nuoren tasolle, eikä sellainen ole missään oloissa omiaan parantamaan tilannetta. Varsinkin pitkään jatkuneen ylimielisen kapinoinnin jälkeen reaktio on sinänsä inhimillinen, muttei siitäkään huolimatta hyväksyttävä saati perusteltu.

Kuten mainitsin, havaintojeni mukaan riippuvuusorientoitunut Teräsmies on varsin hankala tapaus. Sen lisäksi kyseinen tapaus on kohtalaisen yleinen; tiedostan toki, että mielikuvissani olevaa tilastoa vääristää aiemmin mainittu havainnoimisen vaikeus joidenkin tapauksien osalta. Olen myös havainnut, että super-sankari on esikuvansa tavoin nopea liikkeissään, ja se lisää haastetta opettajan suuntaan. Nopein Teräsmieheni lopetti yliluonnolliset kyvyt saatuaan soittotunnit jo muutaman kerran jälkeen, vaikken ehtinyt edes provosoitua ja sitä kautta vastavuoroisesti yllyttää tuollaiseen ratkaisuun. Etenkin omistautumattomia oppilaita olen oppinut käsittelemään ja ns. vetelemään oikeista naruista varsin menestyksekkäästikin, mutten ole vielä onnistunut löytämään aukottomasti ja kelvollisesti toimivia keinoja sankareiden kesyttämiseksi. Jollain tavalla turhat luulot olisi saatava kohtaamaan todellisuus, mutta siitä on äärimmäisen lyhyt matka nöyryyttämiseen, joka taas on vääristä teistä se kaikkein väärin.
Jonkin verran havaitsen sukulaisuutta Teräsmiehen ja omistautumattoman välillä sikäli, että paras keino tilanteen ratkaisemiseen olisi varmastikin yrittää löytää tuo mainittu ”oikea naru”, eli tässä tapauksessa sopivanlainen haaste, jonka kohdalla oppilas tiedostaa oman osaamattomuutensa samalla tuntien uteliaisuutta uutta asiaa kohtaan. Sopivan ja mielekkään haasteen löytäminen on kuitenkin huomattavasti hankalampaa, kun pitää yrittää kaivautua oppilaan uhman taakse. Omistautumattomat oppilaat ovat ainakin omalla kohdallani olleet huomattavasti läpinäkyvämpiä, kun taas sankari on piiloutunut panssaripaitansa alle.

Auringonkukalla on samanlainen tausta, mutta erilainen strategia käsitellä tilannetta: hän pyrkii kieltämään kaiken negatiivisen ympärillään, ja yrittää tehdä mielikuvissaan maailmasta itselleen ihanteellisen. Kapinoimisen sijaan Auringonkukka pyrkii miellyttämään opettajaa pitämällä tämän hyvällä tuulella. Tilanne saattaa muuttua kiusalliseksi opettajan kannalta, ja sitä kautta aiheuttaa jännitettä, joka pahimmillaan purkautuu ukkosena varsinkin opettajan taholta. Kokemuksesta tiedän, että harjoittelematon ja jatkuvasti vitsejä kertova oppilas ei ole pidemmän päälle erityisen mielekäs tapaus. Purkauksilta olen tällaisissa tapauksissa onneksi välttynyt, mutta oppilaan huomion kohdistaminen itse aiheeseen on vähintäänkin haasteellista. Teorioiden mukaan Auringonkukkaa ja Teräsmiestä yhdistää kriisin sattuessa seuraava romahdus. Allekirjoitan tämän, mutta seuraukset ovat kuitenkin havaintojeni mukaan erilaiset: aina niin positiivinen Auringonkukka saattaa siirtyä sorretun lapsen strategiaan, kun taas Teräsmies putoaa lennoltaan silmäkulma edellä maahan ja luopuu leikistä. Esimerkkini on hieman kärjistetty, mutta havaitsemani tendenssi on kutakuinkin tämä huonoissa tapauksissa. Parhaassa tapauksessa kriisin jälkeen suunta muuttuu täysin, ja riippuvuusorientoitunut oppilas löytää todellisen itsensä ja aidon motivaation. Tässä kohtaa teoriat saavat havainnoiltani allekirjoituksen ehdoitta.


Episodi 5: Pedagogi kohtaa menneisyytensä

Jotta voisin ymmärtää vielä pykälää paremmin oppilaitani ja pedagogisia teorioita käytännössä, päätin palata menneeseen ja lähestyä omia luurankojani super-sankari Indiana Jonesin pelottomalla asenteella. Tein ainakin omasta mielestäni mielenkiintoisia havaintoja: löysin nimittäin omasta historiastani useitakin erilaisia orientaatioita ja strategioita. Tässä vaiheessa on toki helppo todeta, että enimmäkseen taustani on ollut tehtäväkeskeistä orientoitumista -muussa tapauksessa uravalintani olisi ollut varmasti erilainen. Havaitsin kuitenkin, että joissakin elämänvaiheissa tehtäväkeskeisyys ei ollut hallitsevin orientaatio, vaan tunnistin myös sisäiset punahilkkani, teräsmieheni ja jopa auringonkukkani. Tehtyäni tuon havainnon ymmärsin, että mikään näistä ei ollut lopullinen tie omalla kohdallani, eikä sen tarvitse olla sitä muillekaan. Osaltaan tapauksessani oli kyse elämäntilanteista, jotka menivät ohi aikanaan. Toisaalta saan nykytilanteessa olla kiitollinen opettajilleni, joilla oli pelisilmää, vaikka varsinainen pedagoginen pätevyys puuttuikin.


Lopputekstit

Näihin lähteisiin tutustuin aiheeseen perehtyessäni:
Vänskä, Kirsti 2001. (Lis. tutkielma) ”Ohjauskeskustelu- mahdollisuus oppia”
Vuorinen Ilpo. ”Tuhat tapaa opettaa”
http://kirja.psykologia.verkkopolku.com/file.php?a=kirja.psykologia&f=28042006_luku2.pdf
https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/9971/G0000755.pdf?sequence=1

Aihetta sivuttiin myös näissä, joskin osittain hieman eri terminologiaa käyttäen:
http://www.cs.uta.fi/ipopp/www/ipopp99/maijanen-tuomola/teoria/teoria4.htm
http://opetuki2.tkk.fi/p/tutkintorakennetyokaluja/prosessi/toteutus/puupeda2_vuorovaikutus.pdf
http://www.edu.lahti.fi/~kmakinen/KolariPS3.3.htm